Juhlapuhe Kiimingin kunnan itsenäisyysjuhlassa
4.12.2004


KUNNIOITETUT SOTIEMME VETERAANIT JA PUOLISONNE ,
ARVOISAT JUHLAVIERAAT!


I "OI MAAMME SUOMI SYNNYINMAA" !

a. Lahja ja tehtävä

Piispa Eero Huovinen on kuvannut Maamme-laulua rakkauslauluksi, joka vieläkin ja yhä uudestaan saa lempemme hehkumaan. Rakkaus synnyinmaahamme liittyy omaan kieleen, heimoomme, luonteemme ominaispiirteisiin, luontoon, omaan kotiin, maamme itsenäisyyteen ja tuttuun historiaan, kansalliseen kulttuuriimme, kansamme juuriin ja perinteisiin.
Valtaosan siitä me rauhanajan kasvatit olemme saaneet kuin lahjaksi.

Kun elokuvaohjaaja Rauni Mollbergilta kysyttiin, tekisikö hän Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan toisin , jos ohjaisi sen vasta nyt, hän vastasi: "Vieläkin lähtisin tulkinnassani enemmän yksilöstä kuin isänmaallisesta hengestä, koska isänmaallisuus on niin helppoa. Se viettelee nopeasti semmoiseen hehkutukseen."
Minussa on kai enemmän Edviniä. Minä tahdon hehkuttaa. Liian harvoin muistamme kaikkien omien pyrkimystemme ja suunnitelmiemme keskellä, miten kovin riippuvaisia olemme muista ihmisistä nyt ja tulevaisuudessa ja itsenäisyytemme suhteen meitä ennen puurtaneista.
Rakkauslaulut ovat aina myös kiitoslauluja. Kiitollisuus ei osaa olla joutilas. Kiitollisuus ei ole itsetyytyväinen. Kiitollisuus katsoo pois itsestä ja kääntää katseensa toisiin. Kiitollisuus synnyttää yhteisöllisyyttä ja uutta rakkautta. Aitoon isänmaanrakkauteen ei kuulu ahdasmielinen nurkkakuntaisuus eikä oman reviirin kireä varjeleminen, ei myöskään turha vaatimattomuus.

Laulu maallemme on myös arkilaulu. "Lahjan saaja ei voi olla lahjoittamatta isänmaata myös muille, erityisesti tuleville polville. Synnyinmaa on paitsi lahja myös tehtävä."
Jokaisena itsenäisyyspäivänä saamme päivittää tämän lahjan ja tehtävän yhdessä muiden suomalaisten kanssa. Toivon, että tässä Suomen ja suomalaisuuden päivityksessä olisi palasia valkoiseen morsiushuntuun verhoutuneen Suomi-neidon onnen aineksista; jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua ja jotakin sinistä.

b. Sodanjälkeiset muistot ja kaipuu menetetyille alueille

Elämä soljuu arkisten askareiden, työn, perheen ja ajoittain toistuvien juhlahetkien merkeissä vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Kaikki on raiteillaan.
Ja sitten yhtenä päivänä kaikki voikin olla toisin, niin ihmisten kuin valtioiden elämässä. Äkillinen kriisi, onnettomuus, menetys jopa sota pysähdyttää ja saa raiteiltaan. Tutut elämää jäsentävät rakenteet uhkaavat sortua ja sortuvatkin.

Talvisota alkoi Antin päivänä, 30. marraskuuta, 1939. Sodan ja rauhan vaihdeltua jatkosota päättyi välirauhaan, kun Suomi joutui antautumaan Neuvostoliiton massiivisen hyökkäyksen edessä. Rauhansopimus tehtiin syyskuun 5.päivä , 1944. Olin silloin kahdeksan kuukauden ikäinen ja opettelin nousemaan pystyyn, niin Suomikin. Raskaat vuodet jatkuivat Lapin sodan päättymiseen huhtikuun lopulla seuraavana vuonna.
Suomi alkoi kuitenkin päättäväisesti nousta jaloilleen. Minäkin opin kävelemään. Kun rauhaan sopeutumisen ja jälleenrakentamisen kausi alkoi, Suomea rasittivat lähes puolen miljoonan siirtolaisen asuttaminen, raskaat sotakorvaukset, valvontakomission aiheuttamat painostukset ja poliittisesti epävakaat ajat. Vasta 1950-luvun alussa puute alkoi hellittää ja maa toipua sodan raskaista vuosista. Sotakorvaukset maksettiin loppuun 1952. Olin menossa Vanajan kansakoulun toiselle luokalle ja koulussa saatiin jo lämmintä keittoa. Maito ja leipä tuotiin kotoa.

Kuuteenkymmeneen yhtäjaksoiseen rauhanvuoteen liittyy koko ikäluokkani historia. Nykyinen Suomi-kuva ja Suomen asema Euroopassa ja koko maapallolla on erilainen. Meissä samanikäisissä ja vanhemmissa syvällä alitajunnassa elää kaikki se mennyt, mikä nykyarjessa ei tule esiin. Itsenäisyyspäivän aikaan ainakin kuin varkain pulpahtaa kaikki esiin. Vahvistuu tietoisuus siitä, ettei ole tulevaisuutta ilman menneisyyttä!

Tänä syksynä tuli myös 60 vuotta siitä, kun Suojeluskunnat ja Lotta Svärd-järjestö lakkautettiin silloisen valvontakomission määräyksestä. Koskettava tv-dokumentti Lotta Svärd-järjestön toiminnasta sai minut taas kerran ihmettelemään, miten ihmeessä nämä naiset, miehistä puhumattakaan, ovat jaksaneet sellaisissa tehtävissä ja olosuhteissa. Osa heistä oli vielä niin kovin, kovin nuoria.
Sodan kauhukuvilla ei ole tarvetta mässäillä, mutta on hyvä palauttaa mieliin taas kerran tapahtuneet tosiasiat. Suomen itsenäisyyden pelastaminen vaati suuren uhrin kaatuneina, sotainvalideina ja kadonneina. Sankarihaudat kertovat uhrien suuruudesta. Olemme juuri tänään kunnioittaneet kotiseutumme Kiimingin kaatuneitten muistoa sankaripatsaan juurella. He eivät koskaan saaneet nauttia itse työnsä tuloksista. Kunniavelkamme heille ja teille, jotka useimmat kuin ihmeen kautta saitte palata elävinä, joskin moni haavoitettuna eri tavoin, on yhä maksussa. Meidän ja tulevien se pitää tietää ja muistaa. Sivistysvaltio huolehtii heikommistaan. Suomen lähitulevaisuuden keskeinen huoli on inhimillisen vanhuuden turvaaminen koskien niin sotaveteraaneja kuin kaikkia ikääntyviä asemaan ja elämäntilanteeseen katsomatta. Ihmisarvoiseen elämiseen tarvitsevat ikääntyneet sotainvalidit ja puolisonsa niin taloudellista, fyysistä kuin henkistäkin apuamme. Valtiovallan myöntämän veteraanipaketin turvin voidaan tulevina vuosina toivottavasti paremmin pitää huolta kaikkien sotaveteraanien ja heidän puolisoittensa elämän illasta avokuntoutuksen ja muun tarvittavan hoidon ja virkistyksen avulla.
On huolehdittava, että lakisääteiset ja muutoin päätetyt oikeudet tulevat jokaisen kohdalla täyteen mittaansa.

Varmaan viime sodan päättymisestä täyttyneiden vuosikymmentenkin johdosta menetetystä Karjalasta, Kainuusta ja Petsamostakin on keskusteltu syksyn mittaan runsaammin kuin aikoihin.
Suomihan joutui luovuttamaan kymmenesosan maistaan Neuvostoliitolle 60 vuotta sitten solmitussa välirauhassa. Rauhansopimuksen ehtoja pidetään yhä suurena vääryytenä, joka tulisi lopultakin korjata. Siirtolaisten tunteet ymmärrän. Asiantuntijoiden mukaan Karjalan palautus aiheuttaisi paljon vastaavia aluemuutosvaatimuksia myös muissa Euroopan maissa ja erityisesti Venäjän reunavaltioissa. Mikäli menetetyt alueet saataisiin takaisin, niiden kuntoon saattaminen vaatisi paljon taloudellisia resursseja. Mielipiteet vaihtelevat puolesta ja vastaan, mutta kun kuuntelee niitä iäkkäitä ihmisiä, joita menetys on koskenut, ymmärtää kaipuun kotiin ja kotiseutuun.

Oman elämänkaareni perspektiivistä katsottuna sinne kotinsa jättäneiden ja sodassa olleiden tunnot ovat olleet lapsuuteni arkea. Isäpuoleni ja appeni olivat naapureita Laatokan Karjalassa ja kotoisin Sortavalan maalaiskunnan Rytyn kylästä. Evakkoina he iloksensa kohtasivat Hämeessä ja kävimme usein kylässä toisissamme, niin usein, että puolisokin kyläreissulla löytyi. Nämä viisi vuotta sotia käyneet ja siellä parhaan nuoruutensa viettäneet miehet iltaa istuessaan, pyysivät usein minua, silloin vielä pikkutyttöä, laulamaan heille yhä uudestaan mielilaulujaan Jo Karjalan kunnailla lehtii puu ja Muistatko Monrepoon . Vasta myöhemmällä iällä olen tajunnut, miten terapeuttista se on ehkä heille ollut.
Marraskuussa valmistellessani puhetta ja musiikkia mieheni edesmenneen tädin muistotilaisuuteen, kävin tunnetasolla uudelleen läpi lottien ja evakkojen kokemia asioita. "Karjalan kunnailla" saa minut aina kyyneliin. Varmasti se ja monet muut laulut yhä tulkitsevat kaikkien muuallekin itärajan taakse kotinsa menettäneiden ihmisten tunteita.

Myös haapajärveläisen Reino Määttäsen mietteet viikon takaisessa Kalevassa antavat ajattelun aihetta : "Sota hävittiin. Alkoi uusi evakkomatka. Se jatkuu yhä. Meillä on ikuisesti ollut miellyttämisen tarve. Että emme erottuisi. Se on pahinta, mitä on tapahtunut. Koko ajan olemme tuhonneet omaa identiteettiämme."
Sama ajatus vilahti eräiden Heinolan rintamamiestaloissa vielä asuvien ikäihmisten mietteissä: "Emme aluksi kehdanneet sanoa, mistä olimme kotoisin", he muistelivat.
Sodan seuraamukset eivät olleet kenellekään helpot, eivät niille, jotka tarvitsivat uuden kodin eivätkä niillekään, joiden piti maita luovuttaa ja sopeutua uusiin tilanteisiin. Ymmärrystä tarvittiin ja tarvitaan yhä.

Kuvat mielessäni ovat evakkoon joutuneitten lisäksi vilahdelleet sotaorpojen kohtaloissa, Ruotsiin lähetetyissä sotalapsissa, jollainen olen ollut vähällä itsekin olla tai vaikkapa niistä pohjoissuomalaisista, jotka 1970-luvulla lähtivät työn perässä Ruotsiin ja naulasivat kiinni perässään kotimökkien ikkunaluukut ja ovet. Samanlaista identiteettikriisiä heilläkin.

Onko maailma muuttunut? Mielestäni ei. Suomeen tulee koko ajan vierasmaalaisia siirtolaisia ja pakolaisia paremman elämän toivossa. Suuri osa heistäkin toivoo sen olevan väliaikaista. Kaipuu omaan maahan ja omien läheisten joukkoon on jokaisella vahva.


II SUOMEN TULEVAISUUDEN HAASTEET JA SUHTEEMME MUUHUN MAAILMAAN

a.Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka

Oman synnyinmaan ja sen itsenäisyyden olemusta on hyvä pohtia uuden ajan edessä. Meitä kohtaavat suuret kansalliset ja kansainväliset haasteet, joihin kaikkiin ei ole helppoa löytää vastauksia.
Olemme joutuneet lähimenneisyydessä todistamaan Lähi-idän, Aasian ja Afrikan mantereen sotien ja joukkomurhien järkyttäviä vaiheita ja seuraamme nyt, miten Irakin perustuslain käy tai miten palestiinalaisten edesmenneen presidentin valtatyhjiö täyttyy, miten sujuu Ukrainan presidentinvaalien uusiminen, mitä merkitsevät Iranin, Pohjois-Korean tai Venäjän ydinasevarustelu, vain muutamia kansainvälisiä konflikteja tai uhkia mainitakseni. Olemme saaneet olla vielä kaikesta turvassa sivustakatsojan asemassa.
Maailmanlaajuisesti terrorismia pidetään tänä aikana ajankohtaisimpana uhkana. Sitä vihollista vastaan on äärimmäisen vaikea taistella. Yhteiskunnallinen epävakaus, eriarvoisuus ja demokratiavaje ovat ehkä niitä helpoimmin osoitettavissa olevia motivaatioperusteita terroritekojen taustalla. Voimakeinoin on vaikea löytää niihin pysyviä ratkaisuja ja aseelliset rauhanturvaoperaatiot ovat kulloisestakin välttämättömyydestään huolimatta vain tilapäisratkaisuja. On luotava laillisia ja oikeudenmukaisia yhteiskuntajärjestelmiä ja se vie aikaa. Ihmisoikeus- ja kehityspolitiikan tiivis yhteys turvallisuuspolitiikkaan on ilmeinen. Valtionrajoja eivät tunne myöskään ympäristö-ongelmat, katastrofit ja niiden uhat. Maanjäristykset, tulvat, jopa Raamatun kertomusten kaltaisten heinäsirkkaparvien ilmaantuminen ovat tämän päivän ilmiöitä.
.
Uhkakuvien muuttuminen asettaa uusia haasteita kansainväliselle yhteisölle. Keskeistä onkin kyetä aktiiviseen, ennakoivaan ja tilanteiden kärjistymistä ehkäisevään kriisinhallintaan. Suomelle tärkein on tietysti oma puolustus, mutta laajempi viitekehys turvallisuusuhkiin valmistautumisessa on myös Euroopan Unionin toimintakyky.

Valtioneuvosto on tänä syksynä antanut eduskunnalle turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon. Siinä tuodaan esiin Suomen kansainvälisen toimintaympäristön muutos ja sen vaikutukset Suomen toimintakykyyn ja turvallisuuteen aina 2010-luvulle asti. Vaikka selonteossa kansainvälisen sotilaallisen kriisinhallintayhteistyön katsotaan olevan oleellinen osa Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa, pääpaino on Suomen puolustuspolitiikan vanhoissa peruskivissä. Liittoutumattomuus, kansallinen puolustus, yleinen asevelvollisuus ja alueellinen puolustusjärjestelmä ovat entisellään ja perustuvat siihen, että Euroopan unionia ei tehty sotilasliitoksi, vaan perustettiin alun perin taloudellisin kriteerein.

Suomella on vahvat rauhanturvaamisperinteet. Nopean toiminnan joukkojen perustamisen myötä katsotaan Euroopan Unionin kriisinhallintakyvyn vahvistuvan. Suomi osallistuu lähes 400 sotilaalla kahteen taisteluosastoon. Olemme mukana pohjoismaisessa yhteistyössä ensimmäisen osaston myötä Ruotsin ja Norjan kanssa ja toinen kokoonpano yhdessä Saksan ja Norjan kanssa. Ns. varhaisen vaiheen puuttumiseen katsotaan näillä joukoilla olevan avainmerkitys. Taistelujoukot kootaan vapaaehtoisuuteen perustuen. EU:n sotilaalliset kriisinhallinnan nykyvaatimukset edellyttävät Suomeltakin rauhanturvalain saattamista ajan tasalle. Kaikki edellä mainitut asiat lisättynä erityisesti miinakieltosopimuksen ja Nato-option suhteen ovat puhuttaneet meitä tavallisia kansalaisia siinä missä poliitikkoja ja puolustuksen asiantuntijoitakin. Keskustelu jatkuu yhä.

Euroopan Unionin jäsenenä Suomen ulkosuhteilla on merkitystä myös valtamertenvälisten suhteiden kehittämisessä, mitä pidetään keskeisenä Euroopan turvallisuuteen vaikuttavana tekijänä. Samoin Venäjän tilanteen kehittymisellä on hyvin suuri merkitys Suomelle monessakin mielessä. Euroopan Unioniin sitoutunut Suomi, jolla on pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa, kuuluu useissa asioissa aina eturintamaan. Meillä on kuitenkin ollut ja on yhä myös erityinen kahden välinen suhde naapurimme kanssa jo sijainnista ja historiastakin johtuen.

Reservin miesten maanpuolustushenki Suomessa elää vahvana, mutta myös reservin naiset kunnostautuvat rauhanajan maanpuolustustehtävissä. Naisnäkökulmasta katsottuna ensi vuonna aloittaa toimintansa kahden aikaisemman naisten maanpuolustusjärjestön yhteensulautuma Maanpuolustusnaisten Liitto ry puheenjohtajanaan Kaarina Dromberg. Myös Kiiminki saa olla naisten maanpuolustusaktiivisuudesta, sillä edellä mainitun liiton varapuheenjohtajistossa toimii kiiminkiläinen Leena Mikkonen. Uuden liiton tavoitteena on naisten toimintavalmiuksien turvaaminen kriisi- ja poikkeusoloissa. Myös se, että naisetkin voivat suorittaa asevelvollisuuden, lisännee tulevaisuudessa toimintaa entisestään.

Euroopan Unionin jäsenenä suomalaisia europarlamentaarikkoja, koko valtiovaltaa ja meitä kansalaisia puhuttavat myös Euroopan Unionin uusi perustuslaki, jota valmistellaan ja arvellaan tulevan voimaan aikaisintaan parissa vuodessa. Varsinkin Suomen puheenjohtajakaudella vuonna 2006 tullaan kohtaamaan runsaasti haasteita ja joudumme tai pääsemme valokeilaan ja arvioinnin kohteeksi. Euroopan Unionin jäsenmaiden määrän kasvaminen 25:een on taas puolestaan omiaan vähentämään kunkin yksittäisen pienen maan poliittista painoarvoa, mukaan luettuna Suomi. Euroopan Unionin kiinnostus suuntautuu uusien jäsenmaiden ja nykyisten jäsenvaltioiden elintasokuilun kaventamiseen, mikä merkitsee todennäköisesti meillekin lisääntyviä nettokustannuksia, varsinkin jos Unioni vielä entisestään laajenee itään.

Euroopan Unionin pohjoismainen yhteistyö keskittyy kulttuuriyhteistyöhön ja Pohjoismaiden kansalaisten arkipäivän esteiden ja epäkohtien konkreettiseen helpottamiseen. Viime vuosina pohjoismaisen yhteistyön painopiste on siirtynyt Luoteis-Venäjälle sen jälkeen kun Baltian maat tulivat unionin jäseniksi. Euroopan Unionilla on lisäksi ollut Suomen aloitteesta aikaansaatu pohjoisen ulottuvuuden ohjelmansa.

b. Globalisaatio

Suhdettamme koko muuhun maailmaan leimaa tänä päivänä ilmiö nimeltä maapalloistuminen eli globalisaatio, joka on uutuuden viehätyksessäänkin paljon käytetty sana ja siinäkin keskustelu lainehtii kahden äärilaidan, "impivaaralaiset" - "globalistit" välillä. Arkkipiispa Jukka Paarman toteaa globalisaation sinällään olevan eettisesti neutraali ilmiö. Olennaista on se, mitkä arvot ohjaavat globaalia päätöksentekoa, sillä maapalloistuminenkin on kuitenkin viime kädessä ihmisten toimintaa. Siihen liittyy vahvasti talouden erikoistuminen ja pienen ihmisen kannalta siinä huolestuttaa taloudellisten arvojen kohtuuttoman suureksi noussut valta. Ns. impivaaralaisten pelko selittyy tietysti samoin kuin Euroopan Unioninkin pelko; että Suomi menettää entistä enemmän omaa päätäntävaltaansa maan ulkopuolelle ja hyvinkin kauas reaalitodellisuudesta.

Suomen globalisaatiotyöryhmän mukaan kansantalouden ja julkisen talouden tila ja menestyminen riippuu yhä enemmän luovuudesta, kilpailukyvystä ja erilaisista strategioista. Maapalloistumisen uskotaan edistävän taloudellista kasvua ja tuottavuutta ja lisäävän verkostoitunutta kansainvälistä yhteistyötä. Sen arvellaan palvelevan myös vakautta ainakin siinä mielessä, että kansakunnilla on jotain menetettävää, jos rauha horjuu . Kielteisiin piirteisiin kuuluu yhteiskunnallisen ja taloudellisen eriarvoisuuden kasvaminen, jopa kahtia jakautuminen, niin kansallisvaltioiden tasolla kuin maailmanlaajuisesti. Arkkipiispamme pelkää monien muiden kansalaistemme kanssa, että Suomessakin työttömät, sairaat ja vanhukset maksavat laskun kilpailukyvyn nimissä tehdyistä päätöksistä ja sitä, että perinteisiä suomalaisia arvoja ohjaavat liiaksi itsekkyys ja mammona.

Varsinkin te nuoret ihmiset tulette kokemaan ja näkemään maapalloistumisen hyvät ja huonot puolet. Ns. Kiina-ilmiö puhuttaa yhä. Monet asiantuntijat ovat olleet huolissaan Suomen kyvystä pärjätä uudessa maailmantaloudessa. Oulussa viime kunnallispäivillä puhunut nuori filosofi Pekka Himanen totesi, että ainoa mahdollisuus, jolla Suomi voi kilpailussa selvitä, on korkean osaamisen palvelutyö, joka ei siirry muualle. Tarvitaan verkostoitumista. Joidenkin taloustieteilijöiden mukaan työpaikkojen siirtyminen ulkomaille pitkässä juoksussa kasvattaa kotimaassa enemmän työpaikkoja kuin mitä ulkomaille menetetään. Mutta silloin olisi kyse maailmanlaajuisten tuotantoverkkojen ja - ketjujen keskinäisestä sidonnaisuudesta ja vuorovaikutuksesta. Toivottavasti rahkeet riittävät.. Meidän vahvoina osaamisalueinamme pidetään edelleen maa- ja metsätaloutta, ympäristönsuojelua, sekä terveys- ja hyvinvointipalvelujen tietotaitoa. Tulevaisuustutkimusten mukaan bioteknologian saavutukset ja erityisesti hyvinvointipalvelut, tulevat lisäämään meidän omaakin elämänlaatuamme elinkeinon harjoittamisen lisäksi. Toivottavasti käy niin, että hyvinvointi-Suomesta tuleekin paremminvointi-Suomi.

III HYVINVOINTI-SUOMI

a) Suomen malli

Tulevaisuutta ei ole helppo ennustaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Vaikka talouselämä ja globaalit asiat saattavat asettaa rajoituksia ja muuttaa nopeasti tilanteita, on kuitenkin kyse pohjimmiltaan omista arvovalinnoistamme ja asenteistamme. Hyvinvointiyhteiskunnalla on laaja kannatus. Toistuvasti kuulee ihmisten tahtovan mieluummin palveluita kuin veronalennuksia ja työllisyyden parantaminen ja työttömyyden vähentäminen on kaikkien tahto. Hyvinvointivaltiomme perustan muuttamiselle ei ole tarvetta. Mutta toimintojen rakennetta pitää tarkastella ja tehdä tarvittaessa hallittuja muutoksia. Luovuuden lisääntynyt käyttöönotto on tarpeen niin yrityselämässä kuin valtion ja kuntienkin toiminnassa. Kunnossa oleva kansantalous ja julkinen talous ovat kuitenkin välttämättömiä edellytyksiä nykyaikaisen hyvinvoinnin toteuttamiselle.

Suomen hyvinvointiyhteiskunnan idea, ns. Suomen malli, on ulkomaillakin ymmärretty, jopa ihmetelty. Se toteuttaa jo aiemmin mainittua korkeaa osaamista välittämisen yhteiskunnassa. Suomea aikanaan puolustaneet ja rakentaneet ihmiset ovat antaneet arvokkaan perinnön, isänmaan, mutta myös välittämisen perinnön. Meidän on jatkettava päivittämällä tämä perintö vastaamaan uusiin haasteisiin.
Minua itseäni viehättää filosofi Himasen väläyttämä Suomen malli; siirtyminen kohti luovan talouden ja luovan hyvinvointivaltion yhdistelmää. Tarvitaan luovaa osaamista, sille taloudelliset edellytykset ja koko yhteisön läpäisevää, luovaa kulttuuria, jolla kolme johtotähteä: rohkeus unelmoida, rikastava yhteisö ja inhimillisesti rikastava elämäntyyli.
Rohkeus unelmoida saa ihmisissä liikkeelle luovan intohimon, rohkeuden asettaa kunnianhimoisia päämääriä. Innostus saa ihmisessä aikaan uskomattomia asioita. Luovassa ympäristössä toimiessaan ihminen kokee olevansa enemmän kuin mitä normaalisti on ja tekeminen energisoi ja rikastuttaa häntä väsyttämisen ja köyhdyttämisen sijaan. Se on vastakohta kateuden ja kohtaamattomuuden kulttuurille, josta olisi päästävä eroon. Mitä isompi unelmasi on, sitä todennäköisemmin iskuja on luvassa. Lannistumisen ehkäisyyn meillä onneksi on se suomalainen sisu. Siinä meille mallia kerrakseen!

Oulun seutu on ollut pitkään kansainvälistyneen tietoyhteiskunnan edelläkävijä. Luovat alueet kilpailevat keskenään ja monenlaisen työn kehittäminen on arvossaan, ei pelkästään korkeasti koulutettujen työ tai suuryritykset. Jokaisen kunnankin omaleimaisuus rikastuttaisi muuta yhteisöä. Inhimillisesti rikas elämäntyyli viittaa myös paljon puhuttuun työ- ja perhe-elämän ja eri ikäisten työntekijöiden työn yhteensovittamiseen. Parempaan tasapainoon pääsemiseksi tulevaisuuden luova kulttuuri katsoo ratkaisun löytyvän johtamiskulttuurin uudistumisesta koskien niin ikäjohtamista kuin työ-ja perhe-elämän sovittamista. Työkeskeisyyden ongelmat tiedetään. Moni kysyy Himasen tapaan:" Mitä sanoisivat ne ihmiset, jotka aikanaan tekivät 12-tuntisia ja 6-päiväisiä työviikkoja ja luulivat työaikalakien voimaantulon kenties ratkaisseen vuosisataisia ongelmia? Nyt eletään teknologian ja talouden edistyneintä aikakautta. Miksi se ei lyhennä työaikaa?"

Olli-Pekka Ruuskasen tuore väitöskirja puolisoiden ajankäytöstä Suomessa toteaa korkeasti koulutettujen avioparien viettävän yhteistä aikaa enemmän kuin vähemmän koulutusta saaneet. Tutkimuksen mukaan korkeasti koulutetut miehet osallistuvat enemmän kotitöihin. Suomessa kotitöiden osto toistaiseksi kodin ulkopuolelta on ollut vähäistä. Arkipäivisin puolisoilla on aikaa toisilleen noin tunti ja kotitöihin menee 20 minuuttia.Viikonloppuisin yhteistä aikaa on jo kolmisen tuntia. Yhdessä ruokailuun käytettiin viikonloppuisin 20 minuuttia ja viikolla 35 minuuttia. Väitöskirjan tulokset tukevat norjalaisen kulttuuritutkija Thomas Hyllendin arviota nykysuuntauksesta. Hän kutsuu aikaamme "nopeaksi ajaksi" . Piipusta on siirrytty savukkeisiin, kirjeistä sähköpostiin, vuosikymmenten työsuhteet pilkottu pätkätöiksi ja elämänmittaiset parisuhteet typistyneet pätkäliittojen sarjoiksi.

Jaakko Heinimäen mukaan taas nykykulttuuri muistuttaa pikakelauskirjallisuutta, jossa elämästä on tullut helposti luettava, mutta rajusti lyhennetty best-seller-kooste. Sellaiset hitaat asiat kuin perhe ja parisuhde sopivat nykyaikaan huonosti. Pitäisikö hitautta tietoisesti suojella? Jotain jäänteitä Heinimäki sentään näkee kellottomassa kesämökkielämässä ja suomalaisessa saunakulttuurissa. Suuri ristiriita on siinä, että kotimme ja työpaikkamme ovat täynnä aikaa ja vaivaa säästävää teknologiaa, mutta olemme silti kiireisempiä kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Ja työelämän tehostusvaatimukset koko ajan kasvavat kilpailun myötä vai emmekö tee oikeita asioita?

Jo edesmenneen taiteilija Martta Wendelinin piirrokset tämän vuoden joulupostimerkeissä esittelevät täysin vastakkaisia tunnelmia, Martta Wendelinin piirroksia. Turhaan ei hänen sanota aikanaan luoneen eräänlaisen ihanne-Suomen, joka koostui onnellisista ja hyvistä ihmisistä, kauniista luontomaisemista, vaatimattomasta ja työntäyteisestä elämästä pienine ja herkkine ilonaiheineen.Wendelin kuvasi ihannetilaa, suomalaista sielunmaisemaa, jota ulkopuoliset uhkat, ei lama ei edes sota, voineet horjuttaa. Niillä voidaan sanoa olleen yhteiskunnallinen merkitys tuohon aikaan kansakuntanakin itseään hakeneille suomalaisille. Kuviin oli helppo samaistua, ehkä myös paeta. Voisimmeko me oppia jotakin Wendelinin taiteen idyllisestä Suomi-kuvasta, sen tulevaisuuden uskosta ja kiireettömyydestä?

b) Hyvinvointi- Suomi ja Kiiminki

Hyvinvointi-Suomen kiireettömyys vie ajatukset vanhusväestöön. Kiireettömyys siinä mielessä, että heidän työsarkansa on jo tehty ja aikaa olisi monille mielenkiintoisille asioille ja läheisille ihmisille. Kun vain olisi sitä terveyttä, hyvät elinolosuhteet ja ne läheiset ihmiset saatavilla, sitä vuorovaikutussuhdetta kun ei mitkään tekniset laitteet korvaa.
Valtakunnallinen tavoite muuttaa vanhuspalvelut siihen suuntaan, että he voisivat mahdollisimman pitkään asua omissa kodeissaan, on myös tavoitteemme Kiimingissä. Se on varmaan myös ikäihmisten oma tahto. Kotiin saadun hyvän hoidon ja palvelujen mahdollistamiseksi tarvitaan kuitenkin tekijöitä, monitahoista yhteisymmärrystä ja yhteistyötä. Omaishoitajien työ on ollut ensisijaisen arvokasta, mutta tietty tasa-arvoinen yhteiskuntavastuu on silti otettava niistä ihmisistä, jotka jo ovat oman panoksensa aikanaan maamme hyväksi antaneet.
Asumispalveluiden tarve kasvaa, mutta jossain vaiheessa vanhusten on tietysti hyväksyttävä laitoshoitokin, sitten kun ei enää mitenkään muuten pärjätä.

Kuntien henkilöstöstä poistuu työelämästä noin kolmannes tällä vuosikymmenellä ja tilanne jatkuu samansuuntaisena.. Seuraavan kymmenen vuoden aikana kuntien keskeisiä asioita tulevat olemaan talous, työvoima, palvelutuotanto ja niihin liittyvät yhteistyökysymykset.
Väestökehityksen suhteen suunta on selkeä; vanhusväestön määrä kasvaa ja ainakin myöhemmin lasten sekä oppilasikäluokkien määrä pienenee. Ellei sitten synny jotakin uutta baby-boomia? Kunnallisten palveluiden kysynnän ennakoimisessa juuri alueelliset väestö- ja ikärakennemittarit ovat keskeisimmät. Palveluiden tulee koko ajan vastata kansalaisten muuttuvaan kysyntään ja lainsäädäntöön. Yksi tulevista vaativista haasteista on ns. hoitotakuun eli kiireettömän hoitoon pääsyn voimaan astuminen ensi maaliskuun alusta. Se onnistuessaan takaa potilaalle tasa-arvoisen hoidon määräajassa.

Kun 27 vuotta sitten tulin Kiiminkiin opettajaksi, kunnassamme oli noin 3000 asukasta ja nyt meillä on nelinkertainen määrä. Kiimingissäkin on syytä varautua lisääntyvään ikäihmisten määrään. Tätä nykyä kunnan väestön ikärakenne on kuitenkin nuori, keski-ikä on noin 34 vuotta ja meillä on erittäin suuri määrä lapsia ja nuoria kunnassamme. Vaikka tuottaa päänvaivaa ja rahanmenoa saada palvelut rullaamaan yli kolmen prosentin vuosivauhtia lisääntyvälle kiiminkiläisjoukolle, on se myönteinen ongelma verrattuna siihen, että kunnan väki vähenisi. Kunnan tähän asti ehkä kaikkien aikojen suurimmat investoinnit osuvat seuraavalle kymmenelle vuodelle. Tarvitsemme päiväkoteja, kouluja, terveyskeskuslaajennusta, tiloja paremmille vanhusten avo- ja muille palveluille, kirjasto- ja nuorisotiloja ja liikuntapaikkoja ja kulttuurillekin jotain, toivon.

Henkilökohtaisesti olen iloinnut kulttuurin merkityksen jopa kansantaloudellisena arvona lisääntyneen viimeaikaisessa arvokeskustelussa. Mielenkiintoista Himasen ja muiden tulevaisuustutkijoiden ajatuksissa oli, että ns. luova Suomen malli sisältäisi myös kulttuurialoja, kuten musiikkia, muotoilua, mediaa, ei vain IT-alaa. Kulttuuriministerimme Tanja Karpelakin on liputtanut moniarvoisen kulttuurin puolesta niin talouselämän kuin muunkin elämän ryydittäjänä. Kulttuurista olemme tänäkin itsenäisyyspäivänä voineet jäljittää omia juuriamme suomalaisuuteen ja valtiomme itsenäisyyteen. Ilman kirjallisuutta, musiikkia, kuva- ja näyttämötaidetta olisi isänmaammekin historia vain varjo siitä, mitä faktan ja fiktion yhdistelmä on meille mieleemme tuottanut. Ihminen ei elä vain leivästä.

Toivottavasti kulttuurin kokonaisarvo meillä Kiimingissäkin entistä laajemmin mielletään. Meillä on ollut ja on paljon osaamista. On myös innostusta tehdä työtä kulttuurin hyväksi. Kiimingissä on voitu kuluvanakin vuonna olla ylpeitä kirjastolaitoksemme menestyksestä. Ensimmäisenä Kiimingin kirjasto on valittu Vuoden kirjastoksi valtakunnallisessa tarkastelussa. Voimme olla ylpeitä osaavasta henkilökunnastamme ja siitä, miten he ovat yhdessä luovasti pystyneet kehittämään kirjastolaitostamme taloudellisestikin tarkkoina aikoina.

Kirjoittamiseen liittyy myös toinen ilonaihe tältä syksyltä. Päätalo-instituutista saatiin Napero-Finlandia-kilpailun voitto Kiiminkiin. Ensimmäisen luokan oppilas Niina Pelkonen voitti vuosittaisen sadunkirjoituskilpailun nuorimman sarjan 1.palkinnon, mutta myös varsinaisen Napero-Finlandian. Kun hänelle Kiimingin kunnan sivistystoimen ruskeata kannustuskirjekuorta luovutettiin, arveltiin, että jospa Niinan palkinnosta myöhemmin tuleekin jäämään pois vain Napero-sana!

Lasten ja nuorten asiat ovat olleet erityisesti esillä viime vuosina niin valtakunnallisesti kuin omassakin kunnassamme. Lapsiasiamiehen saaminen valtakunnan tasolle näyttää sentään toteutuvan jo ensi vuoden puolella. Suomi on toistaiseksi ainoa Pohjoismaa, jossa lapsiasiamiestä ei vielä ole.

Vuoden alusta voimaan tulleen Kiimingin vanhemmuutta tukeva lapsi- ja nuorisostrategian tavoitteista on tänä syksynä toteutunut nuorisoparlamentti, jonka tulevan toiminnan toivomme antavan nuorille niin tärkeän mahdollisuuden vaikuttaa niihin alueensa asioihin, jotka heille ovat tärkeitä. Tarvitsemmehan tulevaisuudessa maamme asioiden hoitoon innokkaita, osaavia ihmisiä.

Kodista ja varhaiskasvatuksesta alkaen sellaisia on luvassa, sillä mitenkä voisi elämänmittaiset tavoitteet lapselle ytimekkäämmin ilmaista kuin on ilmaistu kuntamme päivähoitostrategian kansilehdellä: "On vain kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa toivoa pystyvänsä antamaan lapsilleen; JUURET ja SIIVET!"

Perusoikeudet uudistettiin Suomessa laman ollessa syvimmillään 1995. Niinhän tehtiin sodan jälkeenkin yhteiskunnassa, kun ruvettiin Suomea jälleenrakentamaan melkein kuin tyhjästä. Nytkin kunnat painivat talouskriiseissä. Jos aiemminkin on selvitty, miksei selvittäisi nytkin?

En voi tässä yhteydessä olla palaamatta menneeseen. Minun ikäisteni vanhemmille ei riittänyt, että lapsia syntyi. Heidät oli myös pidettävä hengissä. Se ei ollut helppo tehtävä silloisessa Suomessa, jossa tavanomaisten lastentautien lisäksi raivosivat mm. lavantauti, hinkuyskä, tulirokko, lapsihalvaus ja kaikkein pelätyin; keuhkotauti eli tubi. Lasten ja koko kansakunnan yleisen terveydentilan parantaminen vaati valistusta, työtä ja sitkeyttä.Väsymättömällä valistuksella puhtaudesta, valosta ja ulkoilusta, pelastettiin lukemattomia lapsia elämälle. Suomesta tuli maailman alhaisimman lapsikuolleisuuden maa. Legendaarinen arkkiatri Arvo Ylppö ei turhaan ole yksi suuria suomalaisia. Myös suuren suomalaisen Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Sophie Mannerheimin perustama opetussairaala Lastenlinna muistetaan. Jo silloin ajateltiin lapsilähtöisesti. On hämmästyttävää, että juuri kovina ja köyhinä vuosinaan Suomi pystyi luomaan maailman parhaan lastenhuoltojärjestelmän, joka on koko ajan parantunut. Paljon puhutut subjektiiviset oikeudet pitäisi vielä saada vanhuksillekin ja voisimme puhua varsinaisesti sivistys- ja hyvinvointivaltiosta!

c). Yhteisöllisyyden voima

Sivistys- ja hyvinvointivaltiossa yhteisö on ihmisen luonnollinen kasvuympäristö. Jos yhteisen elämämme pelisäännöt ja käytännöt muodostetaan sellaisiksi, että niissä syntyy jatkuvasti ihmisten, heidän toimintansa ja tunteidensa vastavuoroisuutta, olemme luoneet sosiaalisesti kestävämmän perustan yhteiselle elämälle kuin mitä koskaan kykenemme aikaansaamaan seteleiden taikka tavaratuotannon logiikalla.

Viikko sitten kysyin 5 ja 6- vuotiailta lapsenlapsiltani, Juholta ja Jenniltä , mitä teidän mielestänne Suomen itsenäisyyspäivä oikein tarkoittaa? Juho sanoi heti: "Ainakin silloin liputetaan" Aivan. Mutta mitä se tarkoittaa, että ollaan itsenäisiä? " "No, no", lapset miettivät ja pitkän ajan kuluttua Jenni jatkoi: " Jotenkin sitä on ihan yksin"... Siinä oli ajatusta aikuisenkin näkökulmasta.
Mitä itsenäisempi yksilö on, sitä vapautuneemmin ja täydemmin hän voi olla yhteisön jäsen.
Se on mielestäni hyvä muistaa myös valtioiden suhteen.
Yhä tänä päivänä ja tulevaisuudessa ehkä vielä enemmän me tarvitsemme niin itsenäisyyttä kuin myös yhteisöllisyyttä ja toisistamme välittämisen henkeä; Raamatun Kultainen sääntö pätee aina!

Haluan vielä kerran kiittää teitä sotainvalidit ja sotiemme veteraanit ja toivottaa kaikille juhlavieraille iloista itsenäisyyspäivää ja valoisaa tulevaisuutta! Teen sen yhteisöllisyyden hengessä, jota löytyi aikanaan myös J.L. Runebergin Saarijärven Paavolta :
"Paavo, Paavo, tarttukaamme sirppiin!
Nytpä meille koittaa ilon aika,
nytpä syrjään pannaan petäjäinen,
leivon leiväksemme selvää ruista."
Vaimon käteen tarttui Paavo, lausui:
Vaimo, vaimo, se vain kurin kestää,
joka toista hädässä ei hylkää.
Pane leipään puolet petäjäistä,
veihän naapurimme touon halla."

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Takaisin puheisiin